sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Luopumisen askelia

Olimme laittaneet kotona kaiken valmiiksi, olihan laskettu aikakin jo mennyt. Pinnasänky, hoitopöytä, vaatteet ja kestovaipat hoitopöydän laatikoissa. Turvakaukaloon kasattu kotiinlähtövaatteet vauvalle.

Pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen mieheni ja äitini, joka heti synnytysiltana matkusti 400 kilometrin päästä luoksemme, alkoivat purkaa ja siivota tavaroita pois. Se oli   k a m a l a a. Elävänkin vauvan synnyttänyt äiti potee siinä kohtaa usein baby bluesia, hormonit ja vähäiset unet heittävät tunne-elämän aivan sekaisin. Kun siihen hormonaaliseen myrskyyn yhdistetään yhdeksän kuukautta odotetun vauvan menettämisen suru, tuloksena on jotakin sellaista, minkä kuvaaminen sanoin on tyystin mahdotonta.

Muistan vain itkeneeni koko päivän hysteerisesti ja lopulta sopertaneeni, että en kestä, en halua, että kaikki laitetaan pois. Niinpä turvakaukalo jäi makuuhuoneen nurkkaan. Sen näkemiseen liittyi jotain kieroa lohtua. Ehkä tämän kaiken voi vielä perua ja korjata? Ehkä veikkonen sittenkin voi vielä tulla kotiin? Ja vaikka tiesinkin nuo ajatukset mahdottomiksi, turvakaukalo ikään kuin markkeerasi sitä, että kohdussani todella oli vauva. Perheeseemme todellakin syntyi toinen lapsi. Hän ei tarvinnut kaukaloa koskaan, mutta juuri hänelle se oli varattuna.

Eilen, 4,5 kuukautta veikkosen syntymän jälkeen, luovuimme kaukalosta. Ystävälläni on laskettu aika parin viikon päästä. Kaukalon lisäksi vein hänelle pussillisen pieniä vaatteita. Merkkasin nimeni vaatteiden pesulappuihin. Toivo, pirullinen sinnikäs toivo kaiken epätoivon keskellä: jospa meillä kuitenkin vielä olisi vaatteille ja sille kaukalollekin käyttöä. Veikkonen ei niitä tule ikinä käyttämään, mutta joku muu kenties? Tavarat menivät lainaksi.

Tämä esikoistaan odottava ystäväni on ollut ihana ja tärkeä tukija surussani. Alkuun hän toi meille usein ruokaa. Kävimme metsäkävelyillä, minä puhuin puhuin puhuin ja hän kuunteli. Hän jaksoi kysellä vointia siinäkin vaiheessa, kun useimpien muiden yhteydenotot hiipuivat. Hän on uskaltanut kohdata. Mutta onhan tämä tilanne silti äärimmäisen kipeä ja vaikea. Olen kiitollinen ystävälleni, ja samalla tunnen itse olevani huono ja riittämätön ystävä, kun en ole pystynyt elämään mukana hänen odotuksessaan. Olen tuntenut syyllisyyttä siitäkin, että tragediallani olen langettanut hänen ainutlaatuiseen elämänvaiheeseensa näin raskaan varjon.

Kaukalosta luopuminen oli yksi painava askel surutyössä. Toivon koko sydämestäni, että ihan pian, mieluummin jo parin päivän kuin parin viikon päästä siinä kaukalossa tuotaisiin kotiin terve ja hyvinvoiva vauva. Mutta se koti ei ole meidän koti. Ja tiedän jo nyt, että tuleva syntymäuutinen varmasti aiheuttaa minulle tunnekuohun, joka ei ole iloa ja onnea ystävän puolesta, vaan katkeruutta, surua, epätoivoa ja vihaa omaa kohtaloani kohtaan. Vielä on hurjasti matkaa mielentyyneyteen ja hyväksyntään tällä luopumisen tiellä.




8 kommenttia:

  1. Lämmin halaus! Sinä olet edennyt jo pitkälle. Pystyit luopumaan kaukalosta ja antamaan sen vielä toisen vauvan käyttöön. Ei kukaan voi vaatia enempää. Toivon niin sydämeni pohjasta, että saatte kaukalon ja pikkuvaatteet vielä käyttöön omaan kotiinne, pojan ja veikkosen pikkusisarukselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän minäkin ajatella, että en voi itseltäni enempää vaatia. Eikä kukaan muukaan. Ylipäänsäkin tämä elämäntilanne on ystävyyssuhteiden kannalta kovin koetteleva. Se, että tietysti juuri nyt monen elämässä vauva-asiat ovat ajankohtaisia, lisää kaiken vaikeusastetta vielä entisestään.

      Poista
  2. Tavaroiden ja vaatteiden pakkaaminen varastoon oli minullekin vaikeaa. Tunnistan tuon saman ajatuksen: "Ehkä tämän voisi perua". Itse mietin ensimmäisien päivien ajan ihan samaa. "Jospa kaikki olisikin muutettavissa". Olet kyllä tehnyt ihan super-ison askeleen! En tiedä olisinko itse pystynyt lainaamaan tavaroita tai vaatteita kellekkään. Toivon kaikesta sydämestäni, että saisitte ne vielä tulevaisuudessa omaan käyttöönne! Olet todella vahva! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaunut ja kantoreppu, jotka meillä oli säästössä esikoiselta, ovat tavaroita, joita en halua lainata kenellekään - niihin kun liittyy ne esikoisen vauva-ajankin muistot ja vahva ajatus, että niitä oltiin pitkään säästetty mahdolliselle pikkusisarukselle. Vaatteista annoin myös vain neutraaleja bodeja ja potkareita, en niitä kaikkein rakkaimpia ja ihanimpia. Ajatus kaukalon lainaamisesta kypsyi mulla pikkuhiljaa ehkä juuri sen takia, että tämä ystävä on niin sinnikkäästi jaksanut pitää yhteyttä ja tarjota tukeaan, vaikka välillä olen jättänyt viesteihin vastaamatta ja ollut torjuva. Ehkä nyt tällä eleellä jotenkin yritin myös hänelle viestittää, että olen omalla tavallani hänen odotuksessaan mukana, vaikka en olekaan pystynyt raskauskuulumisia kyselemään ja tavatessamme olemme lähinnä puhuneet minun tilanteestani.

      Askel kerrallaan, näin se menee, välillä ihan pieniä askelia ja välillä yllättäviä harppauksia!

      Poista
  3. Tuntuu hurjalta siivota kaikki heti pois. Itse en olisi kyennyt tai halunnut. Olisin varmasti halaillut pehmolelua, joka oli varattuna lapselle. Olen siis itsekin äiti ja voin vain aavistaa miten suuri suru on menettää oma pienoinen juuri kun hänen pitäisi päästä aloittamaan elämä. Olen kokenut keskenmenon, mutta tilanne on aivan toinen, kun ollaan alussa ja perheessä on jo lapsi. Suuresti voimia. Ja rakkautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Whipped Violet. Voimia ja rakkautta tarvitaankin aina vaan. <3

      Poista
  4. Minullakin on hyvä ystävä raskaana. Olimme samaan aikaan - hän on edelleen. En pysty edes ajattelemaan, että hän saa vauvan. Tietysti hän saa vauvan, yleensähän niitä saadaan, kun on kriittiset viikot ylitetty, eikö niin. En ole oikeastaan edes katkera vielä, en ole mitään.

    Mutta hän välittää minusta. En kyllä tiedä kuinka kauan.

    Onneksi muu lähipiiri alkaa olla lisääntymisensä lisääntynyt. Vain näitä iltatähtiä sitten... valituille.

    Ei minulle, joka olen aina halunnut ja tiennyt haluavani. Ei, niin ei. EI.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on näitä vauvoja ja raskauksia nyt oikeastaan koko lähipiiri täynnä. Katkeruus on välillä ollut ihan kamalaa. Tällä hetkellä toisten vauvoihin liittyvä olo on kuitenkin enemmän jotain välinpitämättömyyden, surun ja ulkopuolisuuden sekoitusta.

      Olen yrittänyt ajatella, että ehkä aika auttaa tässäkin asiassa ja jossain vaiheessa pystyn kohtaamaan ihmisiä, joiden näkeminen on asian kipeyden takia nyt ollut mahdotonta. Kuitenkin tieto siitä, että nämä kaikki sukulaisten ja kavereiden lapset tulevat AINA muistuttamaan siitä, minkä ikäinen lapsi meidänkin perheessä pitäisi olla, on aika tuskallinen...

      Se on myös jännää, että odottavien ystävien kohdalla jotenkin luottaa siihen, että kaikki menee hyvin sen ekan kolmanneksen täytyttyä. Kenellekään ei voida sataprosenttisesti onnellista loppua taata, mutta jostain syystä muiden kuvittelee olevan paremmassa turvassa. Ja totta puhuen tuntuu kyllä siltä, että niin nämä muutkin ajattelevat... Välillä mietin katkerana, että nyt he ajattelevat vielä enemmän niin: "se tapahtui ystävälleni, ei se voi enää tapahtua minullekin".

      Voi, toivoisin niin, että saisit vielä sen elävän iltatähden, mutta voin kuvitella, että ajatus uuteen yritykseen lähtemisestä voi historiallasi olla liian rankka. Halaus!

      Poista